Täällä taas, let's do this.

Perjantaina on mun työkaverin viimeinen päivä. Oon päässy pahimmasta pettymyksestä yli ja oon tavallaan alistunut tähän kohtalooni, kuulostaapa masentavalta :D Uskon, että kaikki tapahtuu syystä. Tällekin on joku syy varmasti. Ainakin tää ns. itsenäistää mua täällä työpaikalla, koska en voi turvautua siihen toiseen. Tääkin aamu ei lähtenyt niin tahmeesti käyntiin kun yleensä. Ehkä tästä se lähtee.   

Muistakin ihmissuhdesotkuja on mahtunu lähiviikoille. En ole varmaan koskaan puhunut blogin puolella eräästä välirikosta mikä tapahtui hieman yli vuosi sitten. Mulla ja mun hyvällä kaverilla S oli kolmen tiivis porukka erään tytön kanssa, käytän hänestä nimeä "L" Mä. S ja L oltiin siis tiivis porukka, jota tosin varjosti L oikuttelu ja välillä jopa tosi toksinen käytös ja mun ja S yhteys jota L ei vaan tajunnut. Tommosten "kolmen koplien" dynamiikka on muutenkin yleensä aina hankalaa. Aina on se, joka jää kolmanneksi pyöräksi. L siis oiukutteli ja kiukutteli. Lopulta erään riidan päätteeksi, jonka L aloitti, päätettiin että hän saa itse tulla selvittämään sotkemansa asiat ja niin meidän ystävyyssuhde katkes koska hän ei tullut. Jatkettiin elämää eri suuntiin, kunnes hän viikko sitten laittoi viestiä. Hän oli joutunut vihdoin katsomaan peiliin ja tajunnut, että hänen käytöksensä oli meitä kohtaan väärin. Annettiin S kanssa anteeksi, mutta S ei ole valmis jatkamaan ystävyyssuhdetta. Mä voisin ajan kanssa jopa taas harkita olevani tekemisissä hänen kanssaan. S ei ole tästä mielissään. Hän on leimannut L narsistiksi eikä usko, että anteeksipyyntö on vilpitön. Itse taas haluan uskoa kaikista hyvää ja antaa toisen mahdollisuuden. S ilmoitti, ettei hän hyvällä katsoisi jos alkaisin kaveeraamaan L kanssa, ja sanoi että häntä ahdistaa mun ja L viestittely. Mitä tässä tilanteessa tehdä? Olen nyt keskustellut ns salaa L kanssa, sovittiin jopa että voitaisiin kahvitella joskus. En aio pakottaa S olemaan L kanssa tekemisissä, hänen ei tarvitse jos ei halua. Mutta hän tuntuu kuvittelevan, että hän voi määrätä minua ja mahdollista kaverisuhdettani L kanssa. Mitä tässäkin tapauksessa pitäisi tehdä?

Kävin pitkästä aikaa vaa'alla. Kuten kerroin, oon koko mun masennusjakson ahminut. Paino on nyt noussut korkeimpaan lukemaan, mitä oon nähnyt. 141 kiloa. Sata-vitun-neljäkymmentäyksi. Miten... Oon nyt tän viikon ollu kunnolla, syönyt terveellisesti, mutta liikaa... Pitää vähentää rajusti. Onneksi urheilukärpänen on myös purrut mun miestä eli M. M on nyt kannustanut mua ja pitänyt lupauksestaan kiinni olla tuomatta mitään paskaa kaupasta. Jossain vaiheessa otan "startiksi" vähintään 2 viikon keton. Keto on ollut aikamoinen oikotie onneen ennenkin. Vinkkejä syömisen vähentämiseen saa antaa, miten saisi itsensä tuntemaan kylläiseksi pienemmillä aterioilla. Vai pitääkö mun kestää nälkää.